Moniotteluiden kilpailukausi käynnistyi lupaavasti. Kesäkuun selkeät aikuisten maaotteluvoitot, kohtuullisen hyvin menneet nuorten PM -moniottelut, miesottelijoiden Superliigapaikan säilyttäminen ja naisottelijoiden nousu 1-divisioonaan antoivat hyvän lähtöpotkun kesään ja loivat odotusarvoja hyville heinäkuun arvokisoille. Valitettavasti heinäkuun tärkeät kisat sujuivat heikosti ja elokuussakaan ei ”veretseisauttavaa” säväytystä ilmaantunut.
Monctoniin vaaditun tulosrajan ylitti kolme ottelijaa, mitä voidaan pitää kohtuullisena saavutuksena yhdelle lajille. Kuitenkin, peilattuna n. kahden vuoden takaiseen odotusarvoon, meiltä olisi pitänyt vuonna 2010 löytyä useampia nuorten kisarajojen rikkojia ja jopa mitalitaisteluun kykeneviä urheilijoita – erityisesti pojissa. Urheilija-valmentajaparit ovat jo varmasti tehneet tai ainakin tekevät tarkan analyysin ja johtopäätökset kuluneesta, niiden avulla syntyy jatkosuunnitelmat lahjakkaan ikäluokkamme nostamiseksi eurooppalaiselle huipulle ikävaiheessa 22 v. Raaka todellisuus nimittäin on, että mikäli tähtäät kansainväliselle tasolle aikuisena, on sinun oltava kova jo sarjassa 19 v. ja erittäin kova jo sarjassa 22 v.!
Monctonin moniottelut lähentelivät suomalaisittain katastrofia. Vainionpää ei vamman vuoksi pystynyt starttaamaan lainkaan. Ylöstalo sairastui juuri ennen kisaa ja oli pakotettu keskeyttämään ensimmäisen päivän jälkeen. Taskinen vei ottelun läpi, mutta hylkäys ratarikon takia 400 metrillä ja muutenkin hieman alavireinen kilpaileminen ei parantanut suomalaisen moniottelun ilmettä MM-kisoissa. Harmillisia yksittäistapahtumia kaikki, joille tuskin löytyy yhtenäistä selittävää tekijää. Uskon kuitenkin, että kisoista saatu oppi ja hampaankoloon jääneet harmitukset potkivat kisakävijöitä vimmattuun menoon jatkossa. Eväät koviin tuloksiin jatkossa on kaikilla!
Vain yksi ottelija selvitti tiensä Barcelonan EM-kilpailuihin, mikä oli selkeä pettymys. Lähtökohtaisesti jopa viidellä miehellä ja kahdella naisella nähtiin ennen kautta olevan reaalisia mahdollisuuksia kisarajojen rikkomiseen. Onnistumisprosentti oli siis huono. Tilannetta vaikeuttivat loukkaantumiset: tasaista nousua kohti EM-kisatasoa edellisinä kausina tehnyt Tero Ojala oli koko kauden sivussa loukkaantumisen takia ja Jaakko Ojaniemen kausi jäi avauskisan mittaiseksi. Huolestuttavaa oli myös se, ettei Mikko Halvaria lukuun ottamatta kukaan yli 5500 p / 7500 p aikuisottelijoista (ainakaan 1.9. mennessä) parantanut ennätystään – ja Halvarinkin ennätysparannus oli vain 17 pistettä. Syyt ovat moninaisia ja yksilöllisiä: osan kokonaisrasitus nousi liiankin kovaksi ja osa ei puolestaan vaivojen tai sairasteluiden takia yltänyt riittävän kovalle ja kehittävälle harjoittelun ja kilpailemisen tasolle. Pohdittavaa jää tehtyjen valmennuslinjausten suhteen varmasti kaikille urheilija-valmentajapareille. Rehellistä analyysiä on syytä tehdä myös valmennusjärjestelmätasolla: emme ole lajina viime vuosina yltäneet vuosikymmenen alkupuolen saavutuksiin ja tuloksiin, emmekä muutenkaan itse asettamiimme tavoitteisiin. Ko. rajojen alapuolella ennätyksiä on onneksi paranneltu monenkin urheilijan voimin – tänä vuonna erityisesti naisten puolella. Pienen lajin menestys on aina aaltoliikkeenomainen ja harvoin kilpaillussa lajissa onnistumiset ovat erittäin pienistä asioista kiinni. Ensi vuoden MM-kisarajat ovat, erityisesti miehillä, kaikkien aikojen kovimmat, mutta silti ottelijoillemme täysin mahdollisuuksien rajoissa. Se edellyttää uutta lisävaihdetta harjoitteluun ja entistä suurempaa huolellisuutta kunkin urheilijan harjoittelukokonaisuuden hallinnassa. Astetta realistisempi tavoite monelle ottelijalle on kuitenkin kotikisat vuonna 2012, joten valmennuslinjauksia kannattaa funtsia jo nyt kahden vuoden kokonaissyklinä.
Halvarin EM-kisa käynnistyi erittäin hyvin, seitsemän ensimmäistä lajia loivat odotusarvoa uusista ennätyspisteistä. Alun hyvä tehontuotto ja tahtotila ei valitettavasti kantanut maaliin saakka. Mikon ajoittain epävarma seiväskisaaminen sai, ikävä kyllä, jatkoa Barcelonassa ja keihäänheitossa ärtyilevä kyynärpää vaikeutti keihäänheittoa liikaa. Loppuun juostu hengetön 1500 m jätti käteen 7483 pistettä ja sijaluvun 20. Joka tapauksessa Halvari on terveenä pysyessään potentiaalinen urheilija nousemaan kansainväliselle tasolle – siis ylittämään 8000 p rajapyykin!
Tätä kirjoittaessa nuorten SM-moniottelut ovat vielä edessäpäin. Ilmoittautuneita on ilahduttavan suuri joukko. Erityisesti nuorimpien tyttöjen määrä vaikuttaa erittäin lupaavalta! Ottelutilastoja ennen SM-kisaa selaamalla löytyy kuitenkin karuja faktoja myös tyttöjen harrastajamääristä: oman sarjansa ottelun läpivieneitä on T14-sarjassa 98, T15-sarjassa 57, N17-sarjassa 21 ja N19-sarjassa enää 10! Poikien vastaavat luvut ovat 44 – 24 – 11 – 13! Vaikka erityisesti 17 – 19 -sarjoissa ottelun läpivieneiden määrä kaunistuukin SM-kisoissa, on raaka tosiasia, että tällä hetkellä moniottelun päälajikseen valitsevia nuoria on turhan vähän.
Tarvitsemme lajiin jatkossa enemmän moniotteluun sitoutuvia nuoria urheilijoita ja heitä uran alkuvaiheesta saakka auttamaan innostuneita ja (ottelu)valmennuksesta kokemusta omaavia valmentajia. Onneksi sellaisia valmentajia löytyy eri puolelta Suomea melko paljon. Urheilijan uran alkuvaihetta ei ole varaa käyttää lajin valmennuksellisten perusasioiden opiskeluun. Urheilijamäärällä emme tule jatkossakaan pärjäämään, joten meidän on pärjättävä lahjakkuuksien saamisella lajin pariin ja valmennuksen laadulla. Tarvitsemme toimivan ja uskottavan moniotteluiden valmennuslinjauksen lapsesta aikuiseksi. Ehkä kaikkein haastavin työ meillä on kehittää lapsuus- ja nuoruusvaiheen harjoittelulle ja harjoitteluympäristölle toimivia malleja, sillä ilman onnistunutta nuoruusvaiheen harjoittelua meille ei synny huippu-urheilua. Lajeissa, joissa ei kyetä jatkuvaan menestykseen, on uskottavan valmennuslinjan läpisaaminen aina haastavaa. Jatkuvuuden ja uskottavuudenkin takia tarvitsemme kansainvälisesti menestyviä ottelijoita. Nuoret urheilijat valmentajineen tarvitsevat esikuvia ja uskoa menestykseen valitsemassaan lajissa – ja ehkäpä myös kartalle piirrettynä toteutuneen esimerkkireitinvalinnan lähtöruudusta maaliin. Kaikkea edellä mainittuja asioita tukemaan tarvitsemme vahvan lajikulttuurin. Lajikulttuurimme, siis esim. kilpailu- ja leiritysjärjestelmämme sekä valmentajakoulutuksemme ja karnevaalit, on mielestäni kohtuullisen hyvässä rasvassa ja omaa hyvät valmiudet ottaa vastaan suuremmankin määrän toimijoita ja tekijöitä. Lajikulttuurin ylivoimaisesti tärkein tekijä on kuitenkin lajin parissa päivittäin tulenpalavalla innostuksella toimivat ihmiset. Myös siltä osin lajikulttuurimme on vahvalla pohjalla!
Jarkko Finni
PS.
Allekirjoittanut siirtyy syyskuun alusta Nuoren Suomen kehityspäälliköksi, vastuualueenani on kehittää, rakentaa ja toteuttaa kilpaurheiluun sitoutuneille 11-15 v. nuorille tarkoitettuja toimintamalleja. Eräänlaista yli lajirajojen tapahtuvaa Elmoilua siis. Nuoren Suomen rekrytoinnista virinnyt työsuhde on voimassa 31.12.2011 saakka, mille ajalle SUL ry on myöntänyt minulle virkapauden.
Päätös siirtymisestä oli henkilökohtaisesti erittäin vaikea, mutta pitkään asiaa harkittuani pidin ja pidän muutosta tervehdyttävänä sekä lajille että itselleni. Uskon vahvasti, että kaikille ihmisille ja järjestelmille muutokset tekevät aika ajoin hyvää. 23 -vuotta moniottelua joka ikinen päivä, 10-ottelun lajivalmentajuutta 11 -vuotta, lajiryhmän vetovastuuta 5 -vuotta, urheilulukiovalmennusta 11 -vuotta, useita satoja leiripäiviä, karkeasti n. 200 moniottelukilpailutapahtumaa, kymmeniä henkilökohtaisia valmennettavia, valmennuskonsultointia, tuhansien harjoitusten vetämistä, valmentajakoulutusta, Elmo-ohjelman työstämistä ja paljon muuta. Paljon erittäin mielenkiintoisia haasteita ja työtehtäviä – onnistumisia ja epäonnistumisia. Kaikki nyt takataskussa upeina muistoina ja opiksi otettuina kokemuksina. Kokemuksia yritän nyt parhaani mukaan hyödyntää tulevassa työssäni ja toisaalta myös harrastuksessani yleisurheilun seuravalmentajana.
Hienointa on ollut ja on itse laji ja ihmiset lajin parissa. Kuninkuuslajin kautta olen saanut valtavan joukon ystäviä, kavereita ja tuttavia. Minulla on ollut onni, että reilun vuosikymmenen aikana yhteistyö on ollut lähestulkoon kaikkien urheilijoiden ja valmentajien kanssa luontevaa ja toimivaa.
Siirryn lajissa etupenkiltä takariviin hyvillä mielin. Tyhjentyneelle työpöydälleni haluan jättää seuraajalleni ja muullekin otteluväelle omasta mielestäni kaikkein keskeisimmän muistilapun: tärkein on aina urheilija!
Nöyrästi tähänastisesta Kiittäen,
Jarkko Finni
Keskiviikkosta lauantaihin harjoittelu sujui mukavasti Koutsi Lahtisen valvovan silmän alla. Keskiviikkona mm. kuulaa, korkeutta ja 400m vetoja määräintervallivauhdilla. Torstaina pari harjoitusta. Aamulla tunnin keskivartalojumppa sekä kuntopallolla lajivoimaheittoja kiekkoon ja keihääseen, iltapäivällä jalkavoimaharjoitus. Perjantaina heittelyä ja piti juosta kovempi tehointervalli 3*200m + 4*150m. Vedot jäivät vain 3*200m tasolle, jonka jälkeen jouduin passaamaan loput juoksut ja siirtymään pyörän selkään. Vasemman jalkapohjan päkiän kohdalta tuntui niin perhanan kipeälle 200m vetojen jälkeen, että parempi oli antaa jalan rauhoittua. Koska lauantaina olisi ollut tonnit ohjelmassa, niin teimme pyörällä kohtalaisen hapokkaan mäkiharjoituksen. 5*ylämäkiveto. Nopein oli 4.25 ja hitain n. 4.55 . 200m vedot olivat suht kevyitä 27,8 27,0 ja 26,8 5.30 / 6min palautuksella. 150m oli tarkoitus juosta jo huomattavasti reippaammin ja piikkareilla, mutta riski olisi ollut liian suuri. Nyt kun olen antanut jalan rauhoittua ja hieman terästänyt palautumista indoilla, niin tuntuu etä Maanantaina pääsee taas revittelemään nopeuspainotteisella harjoituksella.